Villa Victoria

John ja hänen isänsä Edward ovat matkustaneet seuraamaan taloremontin etenemistä. Talo on saanut pintaansa iloisen vaaleanvihreän maalin, ja marraskuisessa iltapäiväauringossa se hohtaa kuin jalokivi harmaan maiseman keskellä.

”Pitkään mietin, että jättäisin talon alkuperäiseen asuunsa kermanvaaleaksi”, John toteaa otsaansa rypistäen. ”Mutta minulle tuli tunne, että tämä talo kaipaa iloa sekä ulkoseiniinsä että seinien sisäpuolelle. Haluaisin, että se muistuttaisi New Orleansin värikkäitä taloja – ja kenties talo houkuttelisi vieraikseen ihmisiä, jotka arvostaisivat naurua, soittoa, hyvää ruokaa ja kunnon sikaria aterian päätteeksi. Englantilaiset ovat mukavaa ja kohteliasta väkeä mutta niin kovin pidättyväisiä”, John huokaa. Edward purskahtaa nauruun. ”Kuulostat aivan äitivainajaltasi!” hän huudahtaa. ”Victoria olisi varmasti pitänyt tällaisesta talosta, hänhän oli aito Southern Belle”, Edward jatkaa ja vaipuu ajatuksiinsa. ”Juuri niin, isä. Aion antaa talolle nimeksi Villa Victoria äidin mukaan.” John huomaa, että isän silmäkulmaan on ilmestynyt kyynel. Äidin kuolemasta on jo lähes kaksikymmentä vuotta aikaa, mutta selvästikin isä kaipaa häntä edelleen. Hiljaisuuden vallassa miehet kävelevät sisälle taloon.